Jokunen vuosi sitten musta tuntui, ettei mun elämässä tapahdu yhtään mitään. Kaikki oli tasapaksua töihin ja kotiin-kuviota. Niin musta siis tuntui. Eihän se ihan sellaista ollut, mutta... No nyt tuntuu sitten ihan toiselta. Muutaman harrastuksen olen saanut jo laittaa hetkeksi jäihin odottelemaan että opiskelu loppuu ja aikaa riittää taas muuhunkin kuin töihin ja kouluun ja koulutehtäviin.

Mutta, yksi harrastus tähän jäi, teatteri. Se on ollut unelmani jo pikkutytöstä saakka. Päästä esiintymään ja näyttelemään yleisölle. Aina olen kuitenkin ajatellut, ettei musta sellaiseen olisi tai ettei se olisi mun juttuni ollenkaan, kunhan haaveilen. Viime syksynä päätin ottaa selvää ja toteuttaa tuon unelman, oli se mun juttuni tai ei. Muuta kuin kokeilemalla se ei selviäisi koskaan. Otin yhteyttä paikallisen nuorisoteatterin aikuisryhmään ja pääsin mukaan. Nyt on pian vuosi opiskeltu teatteria ja viime perjantaina meillä oli ensimmäinen esitys. Maria Jotunin novelleista kohtauksia mukaeltuina.

Jo se että olen päästänyt irti itseäni kiinni pitävistä naruista ja heittäytynyt improvisoimaan, tanssimaan, leikkimään vieraiden ihmisten edessä ja kanssa on ollut niin vapauttava kokemus, mutta tämä, se vasta oli jotain. Mä tein sen. Onnistuin, muistin vuorosanat, en kompastunut, en panikoinut, menin ja tein. Mikä fiilis.